Pelkoja päin

Istuin kaikessa rauhassa parvekkeella nollaamassa päivääni saatuani asukkaani nukkumaan.

Sitten kuului reipasta tassutusta ja hätääntynyt hälytys: "Tuu äkkiä kattoon, mikä otus mun katossa on!?" Ja selostus, kuinka iso.

No, sä joka mut paremmin tunnet, tiiät, etten kiljunut riemusta, en kyllä kiljunut muutenkaan, koska hoitajana mun oletetaan pysyvän rauhallisena, olevan se asian kuin asian selvittävä osapuoli.

Siispä aseistauduin jotain sarvijaakkoa odottaen ja marssin urheasti papan huoneeseen, kurkkasin verhotangon taakse lattialtakäsin, petasin päiväpeiton, jotta mun ei tarvitse etsiä lakanoista ja peiton kätköistä olettua, keltaista, sangen pulskaa toukkaa.

Sitten, aseistus käsissäni, kiipesin sängylle toivoen, ettei otus tippuisi päälleni, sillä siinä kohtaa saattaisin kyllä kiljua.

Kurkin otusta miettien kumpi toimii paremmin: lätkällä nirri heti pois vai pihdeillä otus ensin alemmas?

Pihteihin päädyin, koska otus oli niin paksu, ettei se ehkä olisi kuollut huitaisuuni niin ahtaassa paikassa ja aika sotkukin siitä olisi tullut paikkaan, jota en pystyisi itse siivoamaan tai siis loppuisi pituus kesken.

Tuuppasin toukkaa vähän sivultapäin hahmottaakseni kuinka saan sen kunnolla kiinni pihdeilläni.

Siinä kohtaa pääsi helpotuksen huokaus, harmituskin turhasta työstä, hämmästys ja sitten jo alkoi naurattaa...

Ei ollut mitään otusta!

Olin aseineni pyydystämässä verhokiskon kiinnityslevyjä, jotka ilta-auringossa pullistuivat aivan kuin keltaisiksi, pulskiksi toukiksi.

Mä pyydystin keskimmäistä toukkaa ja tarkemmin tutkittuani tajusin, että päädyissä on samanlaiset.

Ihan turhaan siis varustauduin, jätettiin tanko kattoon, eikä se kyllä mun aseilla eikä edes pituudella sieltä ois irronnutkaan.

Koputtelin vielä metallinpalaa, jotta pappakin uskoi, ettei siellä ole mitään otusta ja hän voi nukkua levollisin mielin.

Tästä tämän viikkoisesta tositarinasta mulla heräsi ajatus, että kuinka monesti ajattelemme asioista ihan jotain muuta kuin ne lopulta on? Pelkäämme kaikkea mahdollista ihan vaan varan vuoksi ja siksi menetämme monia mahtavia tilaisuuksia.

Kuulostaako yhtään tutulta?

Tää nousi mun mieleen varmaankin oman liiketoimintani siivittämänä.

Aloitin tammikuussa uudessa jutussa ja tämän 5kk aikana oon kohdannut monta pelkoani, tehnyt sisulla asioita, jotka olisin ennen jättänyt väliin.

Olen kohdannut otukseni eikä mun oo tarvinnut ottaa yhtään nirriä pois! Kaikki on mennyt ihan hyvin ❤️

Tästäkin päätellen rohkaisen myös sua kohtaamaan sun otukset, pelottavat asiat.

Kun uskallat kohdata ne, tuut huomaamaan, että kaikki on ihan hyvin ellei jopa loistavasti! Sä selviydyit sun otuksista ❤️

Ja se avaa sun elämään valtavasti ihania mahdollisuuksia ❤️

Siispä pelkoja päin!

❤️ Unelmaelämää kohti!

Rakkaudella Maarit